keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Koko kesä ilman viiniä

Poikettiin huhtikuussa New Yorkissa pokkaamassa Shorty Awards -palkinto ja sen lisäksi, että se oli varmasti vuosisadan paras ilta, seurasi siitä vuosisadan pahin krapula. (New Yorkin reissusta postaus täällä) Ilmaisen viinan pileet lähti osaltani kevyesti hanskasta ja melko vähäinen harjoitus ryyppäämisen saralla kostautui ja seuraavana päivänä kärsin. En tiedä, onko kärsiä hieman laimea verbi siihen helvetin esikartanossa hengailuun, jonka kävin sinä aamuna läpi. Nyt voi jo nauraa, kun koko juttu oli niin uskomaton farssi, mutta silloin ei huvittanut yhtään. Kuten tuollaisina hetkinä on tapana, piipitin Rahkaäijälle sängynpohjalta, että en juo tänä vuonna enää mitään. Ilmeisesti muistijälki tuosta aamusta newyorkilaisessa hotelissa on niin syvällä, että en ole oikeasti juonut alkoholia sen jälkeen ja kuukaudet vähenee kovaa vauhtia ennen vuoden loppumista.
Tämä oli sitä aikaa kun ilmanen viini virtasi ja Suomen juntit otti ilon irti voitostaan. :D
Mun juominkihistoria on melko kuiva. Ennen noita legendaarisia kattojatkoja olin ollut humalassa lähes viisi vuotta aiemmin ja sitä ennen suht harvoin. Joskus lukioaikaan oli sellainen vaihe, että istuttiin joskus arkisinkin Hällänkellarissa kaverin kanssa ja muutenkin ehkä eniten käytin alkoholia juuri abivuonna. Silloinkin olin kuitenkin yleensä se, joka saattoi kaverit kotiin. Yliopiston alussa en oikein päässyt kunnolla ryyppyhommiin kiinni, syitä tähän oli kolme. Asuin Hervannassa, johon oli vaikea päästä bussilla arkiöisin, tein töitä tosi paljon ja halusin olla fressinä työvuoroissa ja olin alkanut aktiivisesti treenaamaan salilla, eikä juopottelu sopinut sen kanssa kovin hyvin yhteen.

Välillä oli aikoja, että en juonut ollenkaan ja olin selvinpäin monissa illanvietoissa yms. Se on ollut aina helppoa, koska olen selvinpäinkin aika riehakas. Joku jopa voisi luulla, että olen kännissä. Ennen tätä New Yorkin reissua alkoholinkäyttö oli viime aikoina sitä, että join muutaman juoman jossakin tapahtumissa tai nautiskeltiin naapurin Niinan kanssa valkoviinipullo puoliksi, kun vietettiin viikonloppuiltaa. Sellasta tavallista, varmaan aika vähäistä keskiarvoon nähden. Missään baarissa en ole käynyt Tampereella pitkään aikaan, enkä oikein tiedä edes, että mitä menomestoja nykyään suositaan.
Viime sunnuntaina illan menomesta oli appiukon illallispöytä.
Kun tämä loppuvuoden tipattomuuteni alkoi, tuli lähinnä ikävä niitä Niinan kanssa juotuja valkkareita. Olen kuitenkin tervetullut heidän sohvalleen hengailemaan, vaikka joisin vain Pepsi Maxia tai vettä. Kesän aikana kaikenlaisia juhlia ja hippaloita oli joka lähtöön, joten olin selvinpäin niin savusauna-kesäjuhlat, paljusynttärit, viiskymppiset kuin grillibileetkin. Enkä kokenut sitä ongelmaksi tai vaikeaksi missään tapahtumassa. Alitajuntani selvästi kuitenkin käsitteli tätä asiaa, koska näin varsinkin alussa pari kertaa unta, jossa join alkoholia ja tuli tosi syyllinen olo. Vähän sama juttu, kun joskus karkkilakossa näin unta karkin syömisestä.

En ole huomannut, että se olisi muiden mielestä ollut mitenkään vaikeaa, että mä en nyt juo. Usein saa kuulla, että juomattomuus on suurin ongelma muille ihmisille, mutta mä en ole kokenut niin. (Lähinnä se on suurempi ongelma, että en juo kahvia ja kaikki mua siihen painostaa.) Nykyään on kuitenkin melko yleistä, että moni ei juo syystä tai toisesta, niin ei sitä jakseta erityisesti kyseenalaistaa. Mietin myös, että voisiko se olla jonkinlainen sukupolvikysymys, ehkä vähän vanhemmalla väellä on sellainen mielikuva, ettei voi olla hauskaa ilman viinaa. Tietysti tää riippuu paljon porukastakin. Tuntuu kuitenkin, että omassa ikäluokassa on melko paljon niitä, jotka ei käytä alkoholia ollenkaan, tai tosi vähän. Joskus nuorempana oli sellaista, että jossakin kotibileissä känninen päivänsankari julisti suureen ääneen, että vain ne, jotka juo, on hänen tosiystäviä (ja tää on tositarina). En muuten ollut silloin tosiystävä, koska mun ei ole tarvinut mennä tässä koskaan massan mukana.

Yksi hyvä pointti alkoholin käytössä on treeneistä ja ylipäätään elämästä palautuminen. Tein talvella Firstbeat-sykeseurannan ja kolmen vuorokauden aikana join yhtenä päivänä kaksi annosta alkoholia. Kyseisenä päivänä palautuminen alkoi vasta muutaman tunnin päästä nukkumaanmenosta, vaikka normaalisti palautumiseni lähti käyntiin jo melkein heti sänkyyn rauhoittumisen jälkeen. Kun sain palauteanalyysin tästä sykeseurannasta, Firstbeatin jäbä kertoi, että useamman alkoholiannoksen juomisen jälkeen palautuminen ei välttämättä lähde käyntiin ollenkaan yön aikana. Ja tämä koskee siis muitakin, kuin niitä, jotka urheilevat. Jokaisen pitäisi pystyä yön aikana palautumaan päivän rasituksista ja stressinaiheista.
Peura ajovaloissa x2.
Mä en ole huomannut mitään psyykkisiä tai fyysisiä vaikutuksia koituneen tästä nyt jo viiden kuukauden tipattomasta kaudesta. Ehkä olisinkin huomannut, jos ennen tätä olisin juonut enemmän. En ole vielä erityisesti miettinyt, että mitä teen kun vuosi loppuu. Toisaalta tykkään tästä, että missään tilanteessa ei tarvitse valita, joisiko alkoholia vai ei. Täydellinen juomattomuus säästää valinnanvapaudelta. Voi tietysti olla, että palaan taas satunnaisten perjantai-viinien pariin. Kuka tietää!

Se oli sellainen alkoholivalistus tällä kertaa, halusin vain kertoa fiiliksiäni viinittömän kesän jälkeen. Nyt päätin myös, että alkaa Pepsi Maxin radikaali vähentäminen, se on paljon pahempi ongelma mulle kuin alkoholi ikinä. :D

Nyt sana on vapaa, löytyykö lukijoista muita viinittömän kesän viettäneitä tai myöntääkö joku juopottelevansa aivan kaksin käsin, vai onko alkoholin käyttö jotain siltä väliltä? Entä onko muita Pepsi Max -juoppoja? Saa kertoa!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Pieniä voittoja

Joskus alkukesästä oltiin reenaamassa HH Gymillä ja Rahkaäijä tyypilliseen tapaansa uhosi kesän treenitavoitteitaan. Olin juuri kyykkäämässä vitosia ja heitin, että mun tavoite on kyykätä kesän lopussa 5x5 90 kilolla. En muista mitä tangossa tuolloin oli, mutta arvioisin, että ehkä 75 kiloa, koska kesäkuun lopussa aloin kirjaamaan treenit puhelimen muistioon ja ensimmäinen treeni siellä on juurikin 5x5x75 kg. Kesäkuu oli aika rikkonainen treenikuukausi, mutta vihdoin juhannuksen jälkeen pääsin vauhtiin, joka on kestänyt tänne asti.

Tiesin tänään salille tullessa, että nyt olisi sen maagisen ysikymppitreenin aika. Teki hirveästi mieli nössöillä, että laitan vähemmän, kun lämmittelyt oli niin työlään tuntuisia ja  viime viikolla vitoset oli niin raskaita ja lopulta tein ne 85 kilolla. Maanittelin kuitenkin itseni lataamaan 90 kiloa tankoon lämmittelysarjojen jälkeen ja lupasin, että ainakin kokeilen. Tehdään loput neljä sarjaa vaikka pienemmällä painolla, jos ysikymppi on täysin mahdoton.
Muutama viikko takaperin lastasin tankoon vahingossa 10 kg enemmän kuin piti ja tein sillä erittäin vaikean ykkösen. Laskin aika monta kertaa, että tässä on varmasti 90 kiloa.
Laitoin vyön kireälle ja Sabatonin Hell and back -biisin soimaan ja otin tankon selkään niin tarkasti ja keskittyen, kuin ikinä pystyin. Tuli sellanen olo, että ei tää ainakaan selässä paina kohtuuttomasti. Eka kyykky meni hyvin, toinen kanssa, kolmas, neljäs ja viides myös. Ekan sarjan jälkeen tuli aika riemukas fiilis, kun tajusin, että tänään mää tulen kyykkäämään 5x5 90 kilolla, eikä mua mikään siinä estä!

Loput sarjat ei juuri ollut sen vaikeampia, totta kai pientä väsymistä oli havaittavissa, mutta sain kaikki setit tehtyä.  Ai että tuntui hyvältä! En voi tarpeeksi korostaa, kuinka mahtavalta tuntuu olla taas reeneissä kunnolla kiinni ja takoa kunnon enkkasarjat pöytään.
Videolla toinen sarja. Mua raivostuttaa, kun välillä en keskity sarjoissa ja kyykyn syvyys jää vähän vajaaksi, kuten tuossa ekassa nostossa esimerkiksi. Voimia olisi aivan hyvin tehdä syvyyteen asti, mutta jotenkin hosun. Tämä on etenkin sarjojen ongelma, kisoissa kyykyt ei yleensä ole menneet hylkyyn syvyyden takia. Kun katsoin tämän videon ennen vikaa sarjaa ja ärsytti, kun osa oli vähän rajalla, niin viimeisessä sarjassa sitten kyykkäsin kaikki pohjiin, kun keskityin 110 prosenttisesti tekniikkaan ja syvyyteen. Pää tyhjäksi, kun kyykätään!
Yngh!
Miten sitten pääsin tähän tavoitteeseen noin kolmessa kuukaudessa? Kyykkäämällä. Ei siinä oikein muu auta. Kun kesäkuun lopussa aloin säännöllisesti reenaaman neljä kertaa viikossa, pistin joka treenin sarjat ja painot ylös ja seuraavassa treenissä pyrin lisäämään painoja, jos se vain ole mitenkään järkevää ja mahdollista. Joskus alkuvuodesta 2016 muistaisin tehneeni vitosia 82,5 kilolla, mutta tämän alkukesän taso oli se 75 kiloa. Kun otti kyykyn oikein työn alle, oli suht helppo päästä  puolentoista vuoden takaisiin sarjapainoihin. Tokihan olen tässä 1,5 vuoden aikana reenaillut, mutta se on ollut tosi hajanaista ja kausittaista. Välillä on ollut niitä viikkoja, että salille ei ole ehtinyt kuin kerran ja välillä on sattunut kuukauden parempi treeniputki, joka on sitten katkennut syystä tai toisesta. Säännöllisyys ja tavoitteellisuus on puuttunut ja treenit on ollut enemmän kuntoilua ja kunnon ylläpitoa, kuin tavoitteellista voimanostoa. En todellakaan tiedä, miksi hommat lopulta loksahti kohdalleen tänä kesänä. Uskoisin, että heinäkuun löysähköllä työtahdilla oli tähän oma osuutensa ja sain silloin treenit rullaamaan.

Vaikein osuus tässä sarjatavoitteessa tuli sen jälkeen, kun 82,5 kilon sarjapainot oli ohitettu. Pääkoppa harasi vastaan, että ei varmasti onnistu, kun et ole tätä aiemmin ikinä kyykännyt. No mitäs sen väliä, nyt kyykätään! Yleensä otin aina sen periaatteen, että ainakin kokeilen ensimmäisen sarjan isommalla painolla, kun aiemmin. Joskus jouduin vähentämään painoa seuraaviin sarjoihin, mutta aika usein totesin, että ei tää ny niin paha oo, eiköhän ne loputkin  neljä sarjaa mene. Se on niin paljon päästä kiinni!
Välikevennyksenä Leo, joka on täysin rakastunut meidän uuteen pyykinpesukoneeseen. Oon määkin vähän rakastanut, sillä se pesun lisäksi kuivaa pyykit! <3
Kisat on reilun kuukauden päästä ja yhtään en tiedä, miten tämä sarjakunto jalostuu kisaykkösiksi, mutta sen näkee sitten. Jotenkin mielessäni olen nimennyt nämä tulevat kisat mun paluukisoiksi. :D Tänä vuonna en ole voimanostossa vielä kisannut (penkissä kerran) ja viime syksynä nostelin yhdet vähän sketsit kisat voimanostoseuran salikisoissa. Nyt mulla on sellanen olo, että olen kunnossa (ainakin nyt tuntuu siltä) ja voin mennä tekemään parhaani ihan täysiä. Tavallaan tilanne on nollattu, eikä sillä ole kauheasti väliä mitä tuloksia olen tehnyt joskus 2015 tai 2016 alkuvuonna, silloin oli ihan eri elämä. Aloitan puhtaalta pöydältä ja palaan. Jossain Suomen rankingissa olen varmaan viimeinen, eikä kukaan huomaa, että "olin poissa", mutta aion haastaa itseni ja näyttää itselleni mihin musta on nyt. Ihan sama mitä muut on tehnyt tai jättänyt tekemättä, mä tiedän tasan millaista elämää tässä on eletty melkein päivälleen puolitoista vuotta ja mitä se on vaatinut ja nyt olen taas kiinni reenissä, enkä siitä ihan hevillä luovu.
Loppuun vielä mun tän hetkinen voimabiisi, eli Macklemoren Glorious. Se kertoo takaisintulemisesta ja siitä kuinka hienolta tuntuu olla taas pelissä mukana. Kuuntele, niin tiedät. Tai kato ainakin toi musiikkivideo, aivan ihana! Tuo vanha nainen on oikeasti Macklemoren mummo!
"I feel glorious, glorious
Got a chance to start again
I was born for this, born for this
It's who I am, how could I forget?
I made it through the darkest part of the night
And now I see the sunrise
Now I feel glorious, glorious
I feel glorious, glorious"

perjantai 8. syyskuuta 2017

Juustopannukakku ja muita Brasilian herkkuja

Tiedätkö sen tunteen, kun olet odottanut jotain tapahtumaa tai päivää viikkoja tai jopa kuukausia ja sitten vain vähän ennen h-hetkeä se perutaan? Kerran olin menossa Ruisrockiin ja yksi eniten odottamistani bändeistä perui tulonsa. Itkin katkerasti huoneeni lattialla ja kirjoitin vihapalautteen Ruisrockille. Melkein yhtä katkeralta tuntui maanantaina, kun puhelimeen pärähti tekstari Tampereen työväenopistolta, että Makumatka maailman ympäri -kurssi on peruttu, vain kaksi päivää ennen kurssin alkua. Kokkauskurssi oli mun, naapurin Niinan ja kaima-Annin syksyn valo ja meillä on jopa yhteinen Makumatka-whatsapp-ryhmä, jossa on viimeiset pari viikkoa mehusteltu tulevan kurssin alkamista ja kaikkia ihania kurssilla kokattavia herkkuja. Tunnelma ryhmässä oli suorastaan vihainen ja katkera, kun meidän syksyn kohokohta riistettiin meiltä julmimmalla mahdollisella tavalla.
Juusto on hyvää lohturuokaa.
Mun pettymys tarttui myös Rahkaäijään, joka tiesi, kuinka tärkeä tämä ruuanlaittokurssi oli meille. Koska Rahkaäijä on erittäin ratkaisukeskeinen ajattelija, oli ehdotus samantien tämä "Anni, teidän on nyt pakko pitää oma makumatka, muuten ette pääse tosta yli." Tottahan se oli, tilanne vaati toimia! Niinpä pistettiin Niinan ja Annin kanssa oma kolmen hengen makumatka pystyyn ja ensimmäinen kerta oli alkuperäisen suunnitelma mukaan keskiviikkona. Kokkauskurssin ensimmäisellä kerralla olisi ollut tarjolla Brasilian makuja, joten mekin kokkailtiin brassityylistä ruokaa.
Brasilia saapui meidän keittiöön!
Valittiin yhdessä neljä eri reseptiä ja mä kävin ostoksilla. Resepteissä tärkeää oli, että ne oli melko helppoa ja nopeaa tehdä ja edullisia myös. Alkuperäinen työväenopiston kurssimaksu oli 90 euroa ja sen saa tietenkin takaisin, niin päätettiin, että pistetään kurssimaksut pottiin ja järjestetään meidän kokkausillat sillä budjetilla. Ensimmäisen kerran kustannukset olivat 52,90 €, joten jos pysytään budjettikurissa, saamme pidettyä kaikki viisi kertaa, kuten kurssillakin oli tarkoitus olla.
Ainekset paikallisesta itämaisesta kaupasta eli Prismasta.
Brasialian superlaajasta ruokakulttuurista valkkasimme alkuun paprikasalsan ja brasialialaiset juustopallerot, pääruuaksi kala-kookospadan ja jälkkäriksi banaani-pähkinäcrumblen. Ruuan nimeä klikkaamalla pääsee resepteihin, joita me käytimme. Kaikki ainekset löytyivät ihan Prismasta, eikä mukana ollut mitään supereksoottista. Niina otti työnalle salsan ja jälkkärin, Anni pääruuan ja mä aloin puuhastelemaan juustopalleroiden kanssa. Salsassa ja pääruuassa kala-padassa riitti pilkottavaa, sillä niihin tuli runsaasti erilaisia kasviksia.
Kalapataan heitettiin turskaa. Sitä tuskin syödään Brasiliassa, mutta ei sen väliä!
Mä voisin kirjoittaa vaikka oman postauksen noista juustopalleroista, koska siinä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mitkään leivät ja leivonnaiset ei varsinaisesti ole mun leivänheittolaji (hhöhööh!) ja silti valitsin juustopallerot tehtäväksi. No ensinnäkin kaadoin prosessin aikana lattialle muun muassa kaurahiutaleita, suolaa ja tapiokajauhoja, kun jotenkin ei mikään pysynyt käsissä ja kaikki lenteli. Tehtiin juustopalleroita tupla-annos ja joku sakkasi alusta lähtien erittäin pahasti, koska taikina oli aivan lirua, siis pelkkää nestettä. Ja siitä olisi jotain palleroita pitänyt pystyä muotoilemaan. Lisäksi jotenkin en tajunnut, että parmesaani kannattaisi raastaa, pilkoin sen vain, joten sekään ei edesauttanut taikinan kasassa pysymistä. Yritin paikkailla tilannetta maissitärkkelyksellä (ohjeeseen tuli tapiokatärkkelystä), mutta taikina ei pysynyt kasassa millään. Lopulta oli taas isojen ratkaisujen aika ja vaan kippasin taikinan pellille, vähän kuin pannaritaikinan! Brasilialainen juustopannukakku on tän herkun nimi nykyään.
Semmoset juustopallerot sitten tällä kertaa.
Tunnin leppoisan puuhastelun jälkeen salsa, kookos-kalapata ja pannukakku olivat valmiita nautittavaksi. Ja mikä parasta, kaikki maistui älyttömän hyvältä! Jopa juustopannukakku oli aivan hillittömän hyvää, Niina jopa epäili, että olisiko se pystynyt olemaan mitenkään niin hyvää palleroiden muodossa.
Kalapata syötiin keitetyn riisin kanssa ja salsa oli sille erittäin osuva lisäke.
Pannukakkukin kohosi varsin turpeaksi uunissa.
Leoko oli apukokkina ja yritti koko ajan päästä osinkoille juustopannarista.
Pääruuan jälkeen Niina kipaisi äkkiä fariinisokeria kotoa ja päästiin viimeistelemään jälkkäri. Brasiliassa ilmeisesti suositaan erittäin makeita ja tuhteja jälkkäreitä, eikä tämä banaanicrumblekaan ihan kevyimmästä päästä ollut. Maku oli vähän kuin kaura-omenapaistoksessa, mutta paljon parempaa! Aivan järkyttävän hyvää!
Tämä jälkiruoka jäätelön kanssa oli aivan täydellistä ja melko helppo tehdä. Suosittelen kokeilemaan!
Kun oli vietetty yhdessä Brasilia-henkinen illallinen, ei enää lainkaan harmittanut kokkauskurssin peruuntuminen. Parin viikon päästä meillä on Meksiko-ilta Niinan luona ja odotan guacamolea jo erittäin kiihkeästi. <3 Tämä meidän privaatti makumatka oli erittäin hyvä idea ja ihmettelen, miksei tällaista ole tehty jo aiemmin ystävien kanssa. Mahtava idea, ihanaa ruokaa ja hyvää seuraa!
Leoko piti huolen, että jätskistä ei jää jämiä!

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sano ääneen se, mitä haluat

Kun Leoko oli pentu, opetin sen hyppäämään olkapäälle ja istumaan siellä. Koska kissa ei pelkää juuri ketään tai mitään, hyppii se ihmisten olkapäille aivan huoletta, oli olkapään omistaja sitten vakuutusmyyjä, toimittaja tai sukulainen. Kaikki käy, kunhan pääsee hengailemaan olkapäälle. Varsinkin aamuisin kissa on aivan mahdoton, eikä kaihda keinoja päästä kyytiin.
Tämä kissa taitaa sittenkin olla liito-orava tai joku pieni apina.
Eilen aamulla suihkun jälkeen laitoin pyyhettä tukan ympärille ja nousin ja juuri silloin Leoko loikkasi kahden metrin päästä pesukoneen päältä olkapäälleni. Vähän meni huti ja osa katin kynsistä ruopasi naamaani sillä seurauksella, että nenään tuli tyylikäs naarmu ja alaluomi sai myös vähän osumaa. Onneksi ei silmään osunut! Tästä lähtien nälkäinen Leoko jää aamuisin kylppärin oven taakse.
Kyllä hullun kissanaisen pitääkin vähän näyttää hullulta kissanaiselta. Tai ainakin siltä, että omistaa hullun kissan.
Nenänaarmu olisi mielellään voinut tulla jonakin toisena päivänä, sillä koko eilinen oli buukattu täyteen palavereja Helsingissä. Aamun aloitti ensi-ilta Pasilassa. Me ollaan oltu jo viime kesästä lähtien mukana dokkariprojektissa, jota Yle tekee suomalaisista tubettajista. Meidän lisäksi siinä on mukana Mansikkka ja Nelli Orell. Dokkarin ohjaaja ja kuvaaja Walle on kulkenut meidän perässä kameran kanssa varmaan yhteensä viisi tai kuusi päivää. Jossain vaiheessa epäilin, että tuleeko dokumentista ikinä valmista, mutta vihdoin eilen saatiin nähdä lähes valmis tuotos.
Ensi-illan aamupalaa.
Tuntien mittaiset kuvaukset oli tiivistetty meidän osalta noin kymmeneen minuuttiin, koska dokkari on vain puolisen tuntia pitkä. Aluperin siitä oli tarkoitus tulla tunnin pläjäys, mutta nyt dokumentti on mukana dokkarisarjassa, jossa muutkin pätkät ovat 30 minuutin mittaisia.
Iloisia veikkoja!
Tämä ensimmäinen katselukerta meni täysin siihen, että keskityin kaikkiin epäolennaisuuksiin. "Miksi mulla on ollut noi vaatteet päällä tuona päivänä? Noi Laurin sortsitkin on ihan hirveet! Miks mulla oli tommonen ilme tossa, miksen hymyillyt!? Ai kauhee, kun mulla on äänekäs nauru!" Varsinkin viime kesän kohtauksista tuli mieleen, että ollaanpa me kyllä aikamoisia juntteja. :D Mun mielestä meidän osuus oli tosi hauska ja ihan meidän tyylistä sähläämistä, enkä nyt ole erityisen huolissaan, että mitä muut meistä nyt ajattelee tuon perusteella. Ihan samahan se on. Kontrasti meidän pätkistä Mansikkkan ja Nellin osuuksiin oli aikamoinen. Nelli on tosi nuori tubettaja ja Mansikkka taas täysi erityylinen ja eri yleisön omaava kuin me. Ihan hauskaa, että mukaan on otettu vähän erilaisia tyyppejä. Joku pelitubettaja tai vastaava olisi myös voinut sopia mukaan.
Tämä kuvattiin heinäkuussa 2016, mutta muistan kuvaukset kuin eilisen!
Dokkari tulee televisiosta joskus loppuvuodesta, kerron kun tiedän tarkemmin. Kuvattiin tuohon dokkarisarjaan myös "mainosintro", joten se saattaa alkaa pyörimään jossakin. On ollut ihan mielenkiintoista olla mukana tässä projektissa ja erityisen jännä nähdä, kuinka jäykkää, hidasta ja työlästä tuollaisen tv-dokkarin tekeminen on YouTubeen verrattuna. Tätä on tehty nyt jotain 14 kuukautta. Kuinka monta videoo me ollaan kuvattu, editoitu ja julkaistu siinä ajassa? Aivan järjetön määrä.

Sen lisäksi, että opin eilen sulkemaan Leokon suihkun ajaksi oven taakse, opin myös, että jos haluaa jotakin, kannattaa se sanoa ääneen. Meillä on Rahkaäijän lista kaikenlaisia pieniä ja isoja tavoitteita, unelmia, haaveita ja toiveita. Esimerkkinä meidän tavoitelistalla oli päästä Yle Puhe -kanavalle haastatteluun. Se toteutui jo. Toinen aika vitsillä heitetty juttu oli, että kohta ollaan varmaan niin julkkiksia, että on parisuhdehaasttelu naisten lehdessä. Check tämäkin kohta, kannattaa tsekata viime viikon MeNaiset. (Se juttu kyllä tehtiin sen takia, että me ollaan koko ajan yhdessä, eikä sen takia, että oltais jotain julkkiksia. :D) Yksi vähän samaan kategoriaan menevistä tavotteista sanottiin ääneen Ylen porukalle ja sekin luultavasti toteutuu. Ihan vain sen takia, että satuttiin lausumaan tämä toive ääneen oikeassa seurassa.
Toisen opetuksen tästä aiheesta sain, kun me poikettiin Senaatintorilla Neverthinkin toimistolla eilen. Neverthink on suomalainen start up, joka kehittää sovellusta, jossa on televisiokanavia YouTube-videoille ja kaikki kanaville päätyvät videot on ihan oikean ihmisen valitsemia. Esimerkkinä voisi olla kauneus-kanava, jossa pyörii non-stoppina erilaisia meikkaus- ja kauneusvideoita, jotka Neverthinkin työntekijä on kanavalle valinnut. Jo sisään astuessa mun silmät nauliutui firman toimarin Avivin huppariin, joka oli parasta, mitä olin ikinä nähnyt. Värikkäitä ruutuja sikinsokin. Myös toimiston seinät olivat tapetoitu samalla kuosilla. Koko palaverin ajan tuijotin vuoroin seiniä ja Avivin hupparia aivan hypnotisoituneena ja mietin, että uskallanko kysyä.
Kun keskustelun suunta enteili palaverin päättymistä, kysyin todella kauniisti, että sattuisko noita huppareita olemaan, sillä mää rakastaisin sitä. Vastaus oli, että hupparit on teetetty Yhdysvalloissa ja ne maksoi aivan mansikoita ja niitä ei ole kuin työntekijöillä, edes firman sijoittajat eivät ole saaneet omiaan, mutta mää saisin yhden. En melkein voinut uskoa mun onnea! Uskomattoman kivasti tehty. Rakastan tätä hupparia, nytkin se on mun päällä. Ja tämäkin vain sen takia, että rohkenin ääneen kysyä hupparia. Asiat etenee elämässä paljon paremmin, kun ei vain haudo juttuja mielessään, vaan sanoo ne ääneen.
Meillä on ollut ihan hullu tahti loman jälkeen ja ollaan sählätty ja sohlattu vähän joka suuntaan. Mutta nyt on kaikkea kivaa menossa, niin ei tunnu ollenkaan raskaalta. Työn vastapainoksi tänään illalla on luvassa makumatka Brasiliaan, kun kokkaillaan meillä Niinan ja Annin kanssa kunnon ruokamäsäytykset. Mutta siitä varmasti lisää myöhemmin!

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lomanlopettajaiset Poronpolulla

Lomalaiskottelut on takana päin ja nyt jo tahkotaan kolmatta päivää bruttokansantuotetta nousuun. Sunnuntaina viimeisen lomapäivän kunniaksi lähdettiin mun pyöräilykaverin Sarin kanssa Poronpolulle polkemaan. Nimestä voisi päätellä, että lähdettiin vähintään Kuusamoon asti pyöräilemään, mutta tällä kertaa riitti autosiirtymä vajaan puolentoista tunnin päähän Lopelle.
Orange on jo nokka kohti Poronpolkua. Pilkutin on muuten mahtava paikannimi!
Poronpolun maisemissa on joskus ollut sarvipäitä, sillä 60-70-luvun vaihteessa alueella oli koeluontoisesti poroja. Porot lähti, mutta polku jäi.
Kun yrittää löytää netistä tietoja, mistä alkaa vaikka jokin luontopolku, vaellusreitti tai eräkämppä, ohjeet ovat aina tasoa "Aja Mökkitietä viisi kilometriä ja käänny punaisen tönön kohdalta oikealle ja aja seuraavaa tietä, kunnes näet karhun kurkistavan metsästä ja tee u-käännös ja mene vasemmalle. Polku alkaa sieltä tai ehkä ei." Siis oikeesti, miksi ei vaan voi antaa tarkkaa osoitetta tai sijaintia? Ehkä suomalaiset luontokohteet on niin suuria salaisuuksia, että vain aidot eräjormat saa ne löytää. Mä en oo semmonen, vaan vaadin aina tarkkoja navigaattoriosoitteita. Me pysäköitiin auto aika tarkalleen osoitteeseen Rautakoskentie 525, josta löytyi pieni ja soma metsäautotien alku. Varsinainen Poronpolku alkoi muutama sata metriä Rautakoskentietä pohjoiseen mennessä oikealta puolelta. Ei kestä kiittää, kun googletat, että mistä pääset Poronpolulle. Reitin voi aloittaa myös polun ns. eteläpäästä Luutasuon suunnasta, muttaTampereelta tullessa oli lyhyempi matka tähän pohjoispäähän
Poronpolulla on joka vuosi Poronpolkupäivä, jolloin polulla seikkailee satoja ihmisiä jalan ja pyörillä.
Kun polku oli löydetty, lähtivät White ja Orange matkalle urheine kuskeineen. Alkuun pyöriteltiin navigaattoria ja karttaa aika paljon, ettei vaan jouduta reitille, joka vie Punelian salmelle päin. Siellä on tosiaan salmi elikkäs vesistö, josta pääsee lossilla yli tasan yhtenä päivänä vuodessa.
"Ollaanks me viä kartalla?!"
Matkalla oli paljon pieniä metsäjärviä.
Pyörät meni ottaan rannalle arskaa.
Keli oli varsinkin alkumatkasta aivan ihastuttava, aurinko paistoi ja oli tyyni ja mukava keli, ei lainkaan syksyinen. Auringon lisäksi mukavaa lisälämpöä toi reitin mäet, joita riittää runsaasti. Polku menee paljolti ylös ja alas harjumaisemissa ja jokaisen alamäen jälkeen tulee aivan varmasti ylämäki. Osan ylämäistä me reippaina tyttöinä jaksettiin polkea ylös, mutta osa oli niin jyrkkiä, että sai tehdä töitä työntääkseen pyörän nyppylän päälle.
Työnnän tän pyörän taivaaseen asti, on niin pitkä mäki.
Tästä alkoi niin jyrkkä alamäki, että teki mieli vain heittää pyörä alas ja mennä itse pyllymäkeä perässä.
Meillä on Sarin kanssa eriäviä näkemyksiä pitkospuiden ajamisesta. Mä ajan ja Sari ei. Yhdet pitkospuut Sari ajoi, kun kovasti yllytin hullua.
Teknisesti Poronpolku oli suht helppoa ajettavaa, mikään paikka ei jäänyt ajamatta niitä muutamia pommeja ala- ja ylämäkiä lukuunottamatta. Läskipyörällä pärjäsi aivan kivasti ja etujoustoinenkin saattaisi riittää. Hiekkatiesiirtymiä oli myös jonkin verran, että ihan koko reittiä ei tarvitse jumpata metsässä. Me ajettiin niin sanotusti koko kierros, mutta tuolla pystyy tekemään myös vähän lyhyempiä lenkuroita.
Tajusin vasta tästä kuvasta kotona, kuinka kaksosina oltiin liikenteessä. Molemmilla turkoosit kypärät ja huomiokeltainen takki ja mustat housut.
Löydettiin matkalta viihtyisä kesäasunto.
Jos mä oon kova puhumaan, niin Sari on kyllä joku aivan tolkuton pälätyskone. Ja siis vain hyvässä mielessä! Ei paljon ollut pelkoa karhuista, kun sinitukka ja punatukka kalkatti koko matkan. Meitä yhdistää se, että molemmat on sellaisia hyväntuulen fiilistelypyörälijöitä, joiden harrastuksessa tärkeässä osassa on värikäs pyörä, iloinen mieli ja hyvät eväät. Pyörämaailmaan mahtuu niin monenlaista polkijaa ja matkalla Sarin kanssa rupateltiin tai lähinnä vaahdottiin sellaisista ryppyotsafillaristeista, jotka ottaa harrastuksen äärimmäisen tosissaan ja vaatii sitä myös muilta ja latistaa innon uskomattomalla vaatimuslistallaan siitä, mitä fillariharrastajan tulee tietää, osata ja omistaa. Molemmat on tällaisiin kunnon ryppyotsiin toisinaan törmännyt.
Punaiset merkit matkalla johdatti hyvin, vähän kuin piparinmurut Hannua ja Kerttua konsanaan.
Kerron nyt faktan. Maastopyöräilyä on lupa harrastaa alle tonnin pyörällä, ja ilman että tietää keulan ja renkaiden tarkkaa painetta kahden desimaalin tarkkuudella, ja ilman että osaa purkaa ja koota koko pyörän, ja ilman, että kantaa koko ajan repussaan täydellistä työkalupakkia ja vuoden eväitä ja suuronnettomuusensiapupakettia. Juomaa kannattaa olla aina ja vähän energiaa, jos on taipumusta pahoinvointiin, kuten mulla. Pientä sidetarvetta ja varasisurin ja pikkupumpun voi ottaa myös mukaan, mutta joku roti. Jollain menee varmaan tunteisiin, kun sanon tän, mutta varsinkin naisena tuntuu, että joutuu koko ajan todistelemaan jotain oikeutustaan osallistua fillariharrastukseen. Ihan kaikilla on oikeus ajaa metsässä, oli pyörä, kunto tai osaaminen mitä tahansa. Älä oikeesti lannistu, vaikka et ymmärtäis mitään polkupyöristä, mutta haluat silti harrastaa. Sulla on siihen täysi oikeus ja opit kyllä pikkuhiljaa. Ihan sama, kun mää alkaisin vaatiin kaikilta, jotka laittaa YouTubeen videoita, että ne pitää kuvata vähintään 10 000 euron kamerakalustolla ja editoida Premier Prolla ja optimoida täydellisesti YouTubessa. Tai että ei ole oikeutta käydä salilla, jos ei tiedä Wilksin pisteitään, käytä Wahlandersin nostovyötä ja palvo joka ilta Fredrik Smulterin ja Ray Williamsin kuvia.
En tiedä tarkkaan paljonko lenkillä oli painetta renkaissa, mutta täysin sopivasti.
Sarppandaaleni se on kova likka räpsimään kuvia!
Huhhuh, kun alkoi verenpaine nousemaan. Mikään ei niin raivostuta, kun itseriittoiset lannistajat. Mää oon mielummin aina kannustaja, kun lannistaja. Mutta takaisin Poronpolkuun! Ensimmäisen kunnon ruokatauko pidettiin noin 11 kilometrin kohdalla, mitä edelsi varsin reipas määrä nousuja ja laskuja. Kuvia tietysti räpsittiin joka välissä ja pysähdyttiin ihmettelemään metsää, joka näytti palaneelta maantasolta. Sari ehdotti, että sen täytyy olla alakulo. :D
Sari ottaa kuvaa alakulosta ja Orangesta.
Mittaa meidän upealle sunnuntailenkille tuli 29,1 kilometriä, joka oli aivan riittävästi tällä erää. Jatkuvat nousut vaati veronsa ja molemmat oli aika poikki retken jälkeen. Aikaa meillä meni 3 h 49 min, joista 2 h 50 min poljettiin ja lopun aikaa syötiin eväitä ja räpsittiin kuvia. Ja ehkä vähän vedettiin happea mäkien työntämisen jälkeen. Katseltiin Stravasta, että joku nainen oli hilpaissut saman reissun 2,5 tuntiin. Kovasti ei varmaan ollut pitänyt taukoja hän. Me tultiin siis alku ja loppu samaa reittiä, että vältyttiin salmen yli uimiselta. Ajettiin reitti niin sanotusti kellon suuntaan ja näin se olikin järkevä, koska opasteet oli varsin selkeästi niin päin. Jossain risteyskohdissa lisäopasteista ei olisi ollut mitään haittaa, mutta vältyttiin eksymiseltä. Paitsi melko lopussa otettiin joku ihan oma metsäpätkä ohjelmistoon, mutta se oli vain mukava lisä!
Helposti voin kyllä suositella Poronpolkua kaikille innokkaille maastokuskeille, varsin kiva päiväretki ja kohtullisen matkan päässä niin Tampereelta kuin Helsingistäkin ja miksei myös Turun suunnasta.
Kyllä tämmöstä valtatietä kelpaa päästellä!
Nyt siirtyy fokus pyörän satulasta kyykkyhäkkiin, sillä homman nimi on se, että reilun kuuden viikon päästä on voimanostokisat! Lomareissun takia tuli pidettyä pari vähän kevyempää viikkoa ja sehän kannatti, sillä eilen salilla rauta nousi varsin mukavasti. Toivottavasti tunnelma ja voimat ovat jatkossakin nousujohteisia!

Me ollaan muuten viikonloppuna Pirkkalan Verkkokaupana avajaisissa vetämässä liveshowta molempina päivinä viikonloppuna, niin tuu morjestamaan, jos pyörit siellä päin!

lauantai 26. elokuuta 2017

Järvsö-Bergby-Tukholma

Kotiuduttiin eilen Ruotsin reissulta ja nyt on aika pistää reissun loppu kasaan kuvineen päivineen. Kuvineen erityisesti, koska niitähän tunnetusti riittää.
Sateisen viikonlopun jälkeen pidettiin vielä yksi alamäkiajopäivä Åressa. Siinä alkoi olemaan vitsin ainekset koossa, kun Åreskutanin päällä oli +4 astetta ja tuulta 12 metriä sekunnissa. Siinä varmaan syy, miksei rinteessä ollut maanantaina juuri muita kuin suomalaisia.
Loput 700 metriä vuoresta oli sankan sumun peitossa.
Näillä jaksaa ajaa. Me ei syödä Bilareita ikinä muuten paitsi Åren reissulla. :D Saltlakrits-versio on mun suosikki, Rahkaäijä suosii perinteisiä.
Tiistaina ajeltiin heti aamusta Järvsön bike parkiin ja siellä meitä odotti uudet ja ajamattomat mäet! Aloitin vahvasti ja sekoilin heti ensimmäisessä nousussa hissin kanssa ja lopulta jouduin hyppäämään(!?) alas tuolista, kun meinasin hätääntyä, että en pääse pois hissistä.
Tiistaina ja keskiviikkona Järvsössä oli tosi rauhallista, olisiko ollut peräti 8 muuta ajajaa meidän lisäksi.
Hissit olivat tuolihissejä, joiden sivussa oli kaksi suoraa metallitankoa, joiden väliin satulatolppa laitettiin ja pyörä killui hissimatkan ajan tuolin sivulla.
Reiteillä oli paljon siltoja ja muuta pientä hauskaa. Reitit oli todella hyvässä kunnossa ja osaa oli jopa huollettu ajopäivien välissä.
Järvsö on laskettelukeskuksena perhepaikka ja kelpaa myös pyörien kanssa tulla koko perheenä paikalle.
Fullface-kypärä pakollinen. Tämä hyvä, koska en tajua, kuinka joku uskaltaa lähtee alamäkeen tavallisessa kypärässä.
Rahkaäijän pyörän takavaihtaja hajos jonkun kolme kertaa reissun aikana. Toisin kun mun Kinky Pinky, joka oli täydellisessä iskussa koko matkan!
Ensimmäisen Järvsö-päivän jälkeen meillä oli majoitus pienessä Brostugan-hotellissa, joka oli enemmänkin bed&breakfast ja iso talo, kuin hotelli. Aivan ihana paikka! Meillä oli iso huone ja aamulla tassuteltiin sukkasiltaan aamupalalle, joka oli tehty vain meitä varten. Lautalattiat narahteli, aamupalalla soi hiljaisella radio ja pikkuleivät oli maistui tosi hyvältä. Aivan kuin olisin ollut isomummun luona taas, vaan kissat puuttui.
Voisinpa muuttaa asumaan tähän taloon ja huoneeseen.
Aamupala oli naurettavan runsas.
Järvsö on ajopaikkana todella kuumaa kamaa suomalaisten pyöräilyharrastajien keskuudessa ja tuntuu, että kaikki puhuu nyt Järvsöstä. Turku-Tukholma -reittiä tullessa se onkin lähempänä kuin Åre ja reitit oli huipputasoa ja paikka oli selvästi brändätty miellyttämään vaativia pyöräilyhipstereitä.
Kun endurohipsteri koko päivän ajaa Pole-pyörällään flanellipaita hulmuten, voi iskeä jano, mutta onneksi Järvsön rinneravintolasta saa muodikkaita pienpanimoiden oluita.
Tää oli mahtava idea, sopisi kivasti meillekin!
Kun rahat riittävät vasta Järvsön reissuun, voit katsella seinältä mitä tiuku repii maailman alamäkipääkaupungissa eli Whistlerissä.
Toisen Järvsö-päivän jälkeen reissun pyöräilyt oli poljettu ja tungettiin kamat pakuun ja ajeltiin taas vähän etelämmäksi. Käytin ennen matkaa varmaan kaksi tuntia aikaa tutkiessani hotellitarjontaa tälle loppureissulle ja etenkin tuo Brostuganin bed&breakfast oli aivan huippuvalinta. Yhtään hullumpi ei myöskään ollut piskuisen Bergby-kylän Hedenstugan-hotelli. Entisessä epidemiasairaalassa oli kahdeksan huonetta ja mukavan leppoisa tunnelma ja erittäin puhelias alankomaalainen omistaja.
Rahkaäijä nukkui yönsä tässä. Tai ainakin olisi halunnut!
Bergbyssa olisi ollut samana päivänä Surströmming-festivaalit, mutta jätettiin väliin. En tiedä voiko sitä oikeasti joku syödä oksentamatta.
Torstai-aamuna jätettiin Bergby taaksemme ja ajettiin Tukholmaan, jossa meillä oli lähes kokonainen päivä vietettäväksi. Rahkaäijän ehdottomasta vaatimuksesta käytiin Teknillisessä museossa, joka oli mielenkiintoinen paikka, vähän kuin yhdistetty museo ja Heureka.
Hööhö, aika paljon tullu syötyä lomalla! Ei ole väliä onko ikää 6 vai 26 vuotta, erikoispeilit on aina hauskoja!
Museon jälkeen lähdettiin haahuilemaan Vanhaan kaupunkiin, jossa olen muistaakseni kerran käynyt kymmenisen vuotta sitten ja Rahkaäijä ei koskaan. Poikettiin Kuninkaanlinnassa, mutta Kallea ei näkynyt. Ihmekös tuo, kun sillä oli samana päivänä jotkut seremoniat presidentti Niinistön kanssa.
Naureskeltiin, että Gamla Stan on kuin Lanzaroten rantakatu. Vähintään joka toinen kauppa on jotain turistikrääsää ja niitä kauppoja pitää aina aasialaiset. On kyllä pakko myöntää, että henkilökohtaisesti pidän aika paljon sellaisista krääsäkaupoista, vaikka tällä kertaa en tehnyt suurempia hankintoja.
Gamla Stanissa lounaan kiinnostavin osuus oli takapöydän draama. Yksi perhe oli odottanut ruokiaan tunnin ja äänekkään väittelyn jälkeen he lähtivät teatraalisesti menemään raflasta ja tarjoilijat oli ihan nolona. Me saatiin kuitenkin ruuat. Ihan ok, vähän överisti suolaa.
Vanhassa kaupungissa oli myös Ben&Jerry -kioski ja menin aivan sekaisin, koska siellä oli mun lempijäätelöä eli Cherry Garciaa, jota ei saa enää Suomesta mistään.
Suomituristit edustaa! MM-95 nevö föget!
Kuten Tampereella, myös Tukholmassa on kesän kunniaksi revitty kaikki kadut auki ja navigoiminen oli yhtä suurta seikkailua ja ruuhkaraivoa. Päästiin kuitenkin satamaan ajoissa ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.
Meillä oli Tukholma-päivänä viides hääpäivä! <3
Olen käynyt Ruotsin laivalla viimeksi abiristeilyllä, enkä varsinaisesti ole menettänyt mitään, kun en tässä välissä ole yhtään risteillyt. Eihän siä laivalla ole mitään tekemistä! Pankkiautomaattikin oli rikki, niin ei saatu käteistä pelikoneita varten, niin mentiin sitten kympiltä hyttiin nukkumaan.
Matkan reitti. Kaksi aiempaa postausta reissusta löytyy tästä ja tästä.
Meidän Ruotsin roadtrip oli erittäin onnistunut! Tämä oli meidän kolmas kerta Åressa ja asetettiin tavoitteeksi ennen reissua, että tämä matka on vähintään yhtä hyvä kuin ekana vuonna, jolloin oli kahdesta ekasta reissusta parempi. Tämä vuosi vastasi kyllä odotuksia ja nuo Järvsön ajopäivät oli tosi hyvä lisä reissuun. Ainoa mitä fiksataan ensi vuodeksi, niin lähdetään vähän aikaisemmin kesällä. Nyt oli jo Åressa muutamat hissit kiinni ja keli oli paikoin aika jäätävä, joten pari kolme viikkoa aikaisemmin on varmaan optimi. Sitä odotellessa voikin alkaa suunnittelemaan jotakin reissua talven varalle!