Toiveikas elämäni

Torstai on toivoa täynnä, viikonloppu on jo käytännössä täällä. Arkena kaikki laiskottelu ja rötvääminen tuntuu vähän väärältä, mutta viikonloppuna kaikki sellanen on sallittua. (Heh, Anni  rötväilee = käy oikein huolella salilla ja kattoo MTV:tä, hurjaa tää mun elämä.)
Sen sijaan laiskottelulle ei ole paljon ollut sijaa tänään, kun on otettu videolle viimeset Rahkamuija-filmin kohtaukset. Voin sen paljastaa, että yllättävän hapottavaa kuvata vähän läpällä reenailua. Mulla on keskimäärin joka päivä mennyt hermo tuohon kuvaaja-ohjaaja-tuottajaan, joka huseeraa kameransa (ihan tavallinen pokkari) kanssa naamani edessä ja vaatii tekeen samat asiat neljä kertaa, että varmasti tulee joka kuvakulmasta.Vähintään yhtä usein tuo Hollywoodin kutsua odotteleva taiteilija ilmoittaa hylkäävänsä koko produktion ja syyttää päänäyttelijää nössöilystä. Että näinkin vaikeasti voi asiat tehdä! Mutta nyt olen luottavaisin mielin, kun leikkaaja jo editoi materiaalia, jota tosiaan on reilusti yli tunti. Ehkä tästä tuleekin kuin muorin lomavideot konsanaan, pitkää ja boooringia.:D

Tapaturma kuvauksissa, vahingonkorvauksia tuotantoyhtiöltä?

Tänään oli kiva salipäivä, nimittäin selkätreeni. Yllätin itsenikin vetämällä pitkästä aikaa kymmenen leukaa. Leuanveto ei ole yhtään maistunut viime aikoina, olen syyttänyt syksyn massankeruukauden luomulisäpainoja laiskuudesta, mutta kyllä se näköjään sujuu kun vähän viittii yrittää. Lisäks tein kulmasoutua, polvenpäältäveto (onks se sit pove, jos maastaveto on mave?) ja kulmasoutua käsipainoilla. Tuo pove oli yllättäen tosi hyvän tuntusta, ihan kun olis jotain marjoja noukkinut. Yksi asia, mikä välillä yrittää lannistaa elämäniloni, on haban tekeminen. Se on vaan yksinkertaisesti tylsää, mutta joka kerta nousen sen yläpuolelle ja saan ne kunnialla tehtyä. Joskus, harvoin kylläkin, salilla tulee sellanen olo, että eipä muuten just nyt kiinnosta ja en tee enää (ikinä mitään), mutta yleensä noin minuutin päästä olen jo kasannut itseni ja salielämä jatkuu kovalla draivilla. Kokeeko kukaan muu ikinä epätoivon hetkiä elämässään tai edes treenissään?

Ilokseni voin myös ilmoittaa, että joulu on lopullisesti muuttanut kotiimme. Ensimmäisestä kinkusta (joka paistettiin eilen) on jäljellä enää vain naurettavat rippeet ja tänään shoppailin suu vaahdossa joulukorttitarvikkeita. Mitä kinkkuun tulee, söin sitä eilen ensimmäistä kertaa suunnilleen kuuteen vuoteen. Vaikka en sitä ollut yhtään kaivannut, niin olihan se hyvää! Ja joulukorteista tulee tänä vuonna niin mykistävän hienoja, että jokainen Laurin lukuisista tädeistä liikuttuu syvästi niiden upeudesta. Ei paineita!